Slammer kävi tutustumassa Suomen eteläisimmän laskettelukeskuksen tarjontaan.

Alle sata kilometriä Helsingistä

Påminne on legendan mukaan Suomen eteläisin laskettelukeskus, mutta lumilautailijoiden herkkiä silmiä Raaseporin jylhä vuori ei ole vuosien saatossa juurikaan häikäissyt.

Vaikka Påminneen on matkaa Helsingistä vain alle 100 kilometriä, väittäisin, että valtaosa lumikenttien gladiaattoreista ei ole koskaan harkinnutkaan paikalle vääntäytymistä.

Asioiden todellinen laita selvisi Slammerin retkikunnallekin vasta siinä vaiheessa, kun yhtäkkiä rinne olikin tien vieressä. Olimme varautuneet pohjoiseen ajamisen verrattavaan suureen seikkailuun, mutta matka olikin ohi ennen kuin se edes ehti kunnolla alkaa. Emme olleet kulkeneet madonreiän läpi, vaan välimatka ei oikeasti ole kovin pitkä.

Alhaalta katsottuna rinne näytti ihka oikealta laskettelukeskukselta: kaksi hissiä ja vatupassin tarkoilla kissanvarpailla ajetut rinteet suorastaan huusivat meitä luokseen.

Påminne

Puikoissa voimakaksoset Ruokola ja Sirviö

Syy miksi ylipäätänsä päätimme lähteä seikkailemaan kohti Karjaata oli monen mutkan kautta saatu tieto siitä, että Yellow Snowboardingin pojat Risto Ruokola ja Fredu Sirviö olisi värvätty laittamaan Påminnen parkki timantinkovaan
kuosiin.

Kaksikolle on jo ennestään kertynyt rutkasti kokemusta metallin taivuttamisesta öljytyin vartaloin Serenan parkin parissa. Kundien ensireaktiot keskuksesta olivat hyvin vaihtelevat.

– Puitteet rinteessä ovat mitä parhaat ja sen mäkiprofi ili erinomainen, mutta kukaan ei ollut panostanut kamojen laittamiseen tai ylläpitoon, kertoo Fredu.

– Oli se ehkä vähän shokki, kun tajusi, että vuoteen -95 ei ollutkaan Stadista kuin 80 kilometriä, jatkaa Risto.

Etelässä on niukasti lunta

Tekemistä siis miehille riitti, eikä aikaa historiallisten jääkiekkovuosien muisteluun ollut. Pojat eivät joutuneet onneksi täysin yksin taistelemaan paremman lumilautailumaailman puolesta, vaan mukaan saatiin värvättyä kenties yksi Suomen tarunhohtoisimmista kissakuskeista eli Serenan ikioma Lauri Pihlajamäki. Vaikka puitteet olivat lähes kaikilta osin hyvät uuden maailman rakentamiseen, ei prosessi tietenkään ollut täysin mutkaton.

– Lumen vähyys oli pikkainen ongelma. Muuten kaikki sujui hyvin ja tasan 21 tuntia putkeen meni, että saatiin laitettua kamat ja tehtyä uusi hyndä. Henkilökunta Påminnessa on todella mukavaa, ja he auttoivat todella paljon taikomisessa, kertoo Fredu.

Miesten vähäuninen vuorokausi oli kaiken kivun ja verenvuodatuksen arvoinen.

– Tämänhetkinen parkki on erittäin hauska laskea. Reilejä pystyy vetämään neljä ranissa, mikä on muuten aika harvinaista näin etelässä, tai miksailla raniinsa pikku hyndiä reilien sijaan. Ainakin mä laskin ihan fiiliksissä, ja toivottavasti muillakin on yhtä hauskaa, kertoo Risto.

Påminne

Onko tämä etelän Lappi?

Onko miestä purrut vesikauhuinen koira? Ei, vaan rinnettä on oikeasti todella siisti laskea. Ehkä eniten hyvää fiilistä huonokuntoiseen toimittajaan loihti mäen korkeus: Påminne on liki kaksi kertaa esimerkiksi Talman korkuinen ja varsinkin alaspäin kaatuillessa eron huomaa.

Yhden ranin aikana ehtii jopa kääntyä muutamaan otteeseen! Kauniina aurinkoisena päivänä fiilis on hyvin lappilainen: näkymät siintävät kauas ja rinteen aidoista tulee mieleen Ylläksen hissiladut.

Slammerin käydessä paikalla oli paikat erittäin hyvässä iskussa, kuten ehkä on voinut jo päätellä, mutta tunnetusti yksi laskupäivä on vain yksi päivä vuodesta.

Sen sijaan että rinteen annettaisi rappeutua taas seuraavat kymmenisen vuotta, on suunnitelmana lähettää Påminnen kuskit Serenaan Laurin oppiin. Vaikka kuskeilla on jo ennestään kyvyt ajaa rinnettä hyvään kuosiin, sotkevat reilit ja boksit jonkin verran tuttuja rutiineja.

Påminne on mesta paikka

Useimmiten kohde-esittelyjä varten kaivamme rinteestä mitä hämmentävimpiä spotteja, jotta Slammerin lukijoiden visuaalinen silmä saisi välittömän erektion. Se oli myös Påminnessa ehdottomasti ideamme, ja rinteen huipulla seisookin perinteinen ”Hasselgrenin kota”, josta on nähty yksi jos toinenkin päräyttävä kuva vuosien saatossa. Kaikki suunnitelmani romuttuivat samalla sekunnilla, kun ensimmäinen hissinousu oli takana: rinteessä oli vaan huomattavan makeeta laskea.

Aurinko möllötti taivaalta, oli tilaa liikkua ja myös muut ryhmämme jäsenet huomioivat asian. Lumilautailuelokuvien legenda Ilari Suhonenkin herkistyi rinteen reunassa kököttäessään ja päättikin käydä tekemässä muutamat erittäin tyylikkäät leikkaavat käännökset.

Kaikki reilit oli tehty sellaisiksi, että niitä uskaltaa laskea, jos vaan uskaltaa koskea reileihin. Itse jäin kuumottelemaan pieni kyynel poskellani pyöreän putken äärelle, mutta en uskaltautunut ikinä sen päälle. Se kaduttaa edelleen, miten aikuinen mies voi pelätä alle polven korkuista muoviputkea?

Pressibokseihin ja reileihin laskeminen on jo itsessään nautinto, kun mitään ei ole pakattu liian tiiviisti toisiinsa kiinni vaan obstaakkeleiden välissä on aikaa miettiä maailman tilannetta ja AKT:n ongelmia. Kaikki huolet ehtivät huuhtoutua jo pois pääkopasta ennen kuin suorituspaikka tulee kohdalle.

Teksti: Kalle Tarkiainen, Slammer 3/2012
Kuva: Kalle Tarkiainen